Ajatusmatka

Mietteitäni Petrarcan Noususta Ventoux’n vuorelle Lupasin jokin aikaa sitten avata Facebookin perjantaimietteissäni lainaamaani Petrarcan ajatusta. Se sisältyy hänen rippi-isälleen osoittamaansa kirjeeseensä Nousu Ventoux’n vuorelle : Niin kuin Antonius ei tuon lauseen kuultuaan pyytänyt enää muuta ja niin kuin Augustinus nuo sanat luettuaan ei lukenut enää enempää, niin minäkin lakkasin lukemasta ja mietin hiljaa, kuinka mieletön onkaan ihminen, kun hän laiminlyö jaloimmat ominaisuutensa, tuhlaa itseään ja eksyy joutaviin huvituksiin etsiessään ulkopuolelta sitä, minkä voisi löytää sisältään (Petrarca, 34–35, suom. Laura Lahdensuu). Petrarcan lainaus on tunnettu perinteisissä humanistipiireissä, ja sitä on tulkittu monin tavoin. Yleisesti ajatellaan, että lainaus kuvastaa länsimaisessa kulttuurissa renessanssiaikana tapahtunutta sisäisyyden murrosta, siirtymää julkisesta privaattiin ja yksilökeskeiseen sisäisyyden kulttuuriin. Sitä murrosta, jota sittemmin kutsuttiin moderni...

Yksi lempikirjailijoistani on ruotsalainen Per Olov Enquist. Hänen kirjojensa pariin etsiydyn aina uudestaan. Hän on niitä kirjailijoita, jotka vaikuttavat kirjoissaan luovan oman omintakeisen maailmansa, mutta josta on aina kuitenkin hämmästyttävää tunnistaa ja löytää itsensä. Niin kuin tulisi kotiin. Tunnistamisen kokemus – nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus – on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tähän kokemukseen kirjallisuuden lukemisen merkitys kiteytyy, ja sitä suurin osa kirjallisuudesta käsittelee Sofokleesta ja Oidipuksesta alkaen. Per Olov Enquist ilmaisee tämän kokemuksen yhdessä hienoimmista kirjoistaan Nedstörtad ängel (1985). Liisa Ryömä on suomentanut tämän unenomaisen romaanin nimellä Suistunut enkeli . Tämä on pitkä lainaus Enquistin kirjasta, mutta se on helmi, joka ansaitsee tulla kokonaisuudessaan lainatuksi. Lainaus käsittelee tunnistamista. Kertoja kulkee sitä kohti ja sen läpi, kunnes on siinä, omissa kasvoissaan, siinä kuka on: ” Kuljimme nopeas...

Elämäntarinoiden kirjoittamisesta on viime aikoina tullut meillä valtavirtaa. Kaikki haluavat muistella elettyä ja kirjoittaa oman tarinansa. Elämäntarinan kirjoittamista käsittelevää kirjallisuuttakin alkaa jo olla suomen kielellä: teoriaa, tutkimuksia, opaskirjoja, kaunokirjallisia teoksia, esseemäisiä teoksia, kaikkea mahdollista. Tätä joukkoa täydentää vasta ilmestynyt Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi , jonka Raija Rintamäki on suomentanut ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Att berättä sig själv . Teoksen alussa tekijä kertoo suunnanneensa kirjansa ihmiselle joka haluaa kertoa elämäntarinansa, mutta opaskirjasta ei ole kyse. Lajityypiltään kirja on enemmän omaelämäkerrallinen essee. Mazzarella kirjoittaa teoksessa omalla äänellään – tai siis oikeastaan samalla äänellä, jonka olen oppinut tuntemaan hänen teoksistaan. Hän ei esiinny kirjoissaan toisten yläpuolelle asettuvana opettajana eikä viisaana ja autenttisena ajattelijana, vaan ennen kaikkea ajattelevana ja tuntevana ...

Olen viimeisen kuukauden matkannut muinaisen, 600-luvun Espanjassa eläneen askeetikkokristityn ja erakkomunkin, Valerius Bierzolaisen, kanssa. Hän nimittäin kirjoitti omaelämäkertansa viimeisenä katumusharjoituksenaan ja tunnustuksenaan – ennen kuin pääsisi paratiisiin, toiseen todellisuuteen ja ikuiseen elämään, ihanille ikivihreille laitumille. – Totta, ennen muinoin kristitytkin haaveilivat tulevaisuudesta! Mistä moinen? No tietenkin siitä syystä, että minulla on tekeillä kirja keskiaikaisesta omaelämäkertakirjallisuudesta. Mutta ei pelkästään. Minua kiehtovat vanhat hengelliset kirjoitusharjoitukset, jollainen Valeriuksen omaelämäkertakin kokonaisuudessaan on: pyrkimys sanallistaa mahdollisimman tarkkaan omat ajatuksensa ja tuntemuksensa, pelkonsa ja murheensa, kaamean ja hirveän kokemuksensa, toiveensa, fantasiansa, unensa ja painajaisensa. Lopullisena toiveena hänellä on päästä omasta todellisuudesta mahdollisimman kauaksi ja muokata itseään niin valmiiksi kuin mahdollista koh...

tämä on ensimmäinen viesti