Mielikuvittelua haudan takaa

Ratkaisukeskeisen psykoterapian koulutukseen kuuluu myös itsetuhoisen asiakkaan kohtaaminen. John Henden, traumaterapeutti, joka työskentelee Britanniassakin jatkuvasti kasvavan sotaveteraanikunnan kanssa, esitteli hyödylliseksi katsottuja menettelyperiaatteita ja myös erinäisiä toiminnallisia harjoituksia. Yksi kirjoitusharjoitus liittyi haudantakaiseen näkökulmaan. Tähän tapaan se meni: Kuvittele, että seisot omalla haudallasi ja alat käydä uudelleen läpi elämääsi. Kirjoita, miltä se nyt näyttää. 

Sama harjoitus tunnetaan toki muuallakin – ei vain postraumaattisen taistelustressin hoidossa. Elegantein kirjallisuusterapeuttisin maustein samaisen kuvitteluleikin tarjoilee esimerkiksi Heli Hulmi kirjassaan Kuoleman horisontti ja kirjoitus (2012). 

Takana on vanhasta Euroopasta peritty ajatus, että on terveellistä pohtia miltä asiat näyttäisivät, jos omaa elämää ja maailmaa pääsisi tarkastelemaan haudan takaa. Esimerkiksi roomalainen filosofi Seneca kirjoitti, että vasta tarpeeksi etäältä, ylhäältä taivaasta katsottuna tai oman kuoleman kuvittelemisen näkökulmasta, sellaiset asiat kuin maine, kunnia ja oma kuolemakin näyttävät todellisen luonteensa. 

Opetus on siinä, että omasta eletystä voi kertoa, mutta yhteen kertomukseen ei elämäntarinaansa saa eikä kannata pusertaa. Elettävässä elämässä ei ole yhtä loppua, loppu on aina avoin, aina uudestaan tulkittavissa ja kerrottavissa. Loppuratkaisuja on lukematon määrä – täytyy vain saada uudesta näkökulmasta ja juonesta kiinni. Narratiivisessa työskentelyssä etsitäänkin asiakkaan elämäntarinasta aukkoja, joista käsin kokemuksia ja tapahtumia olisi mahdollista alkaa jäsentää uudelleen. Haudantakainen näkökulma tarjoaa tähän radikaalin mahdollisuuden. Ihan hetkessä tuollaista harjoitusta ei kylläkään tehdä.

Itse en pitkään tuntenut kutsumusta haudantakaiseen pohdintaan. Kaivoin Hendenin harjoituksen esiin vasta, kun aloimme pari vuotta sitten työskennellä Turun alueen kirjallisuusterapeuttien kanssa kuolema-aiheen pohjalta Ars Moriendi -ryhmässä. Sittemmin oma elämä onkin tarjonnut mahdollisuuksia jatkaa näitä harjoituksia. 

Kirjallisuus, jota käytän kirjallisuusterapiatyössäni monien kanssa, tarjoaa Senecan jälkeenkin loputtomasti harjoitusmateriaalia ja aina vain uusia näkymiä haudantakaisen kerronnan avaamiin maailmoihin. Klassikoista on ainakin mainittava Chateaubriandin Muistoja haudan takaa (2006/1848–50) ja Machado de Assisin Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1991/1881). 

Viime vuosina haudantakainen näkökulma vaikuttaa tarjonneen kuvittelemisen tilaa erityisesti yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneille kirjailijoille. Otetaan esimerkiksi Laura Lindstedt, joka romaanissaan Oneiron (2015) johdatteli lukijansa tutustumaan muun muassa anorektisen todellisuuden kiemuroihin tai Sara Stridsberg, joka romaanissaan Rakkauden antarktis (2020/2018) kuvasi prostituoidun elämää kuoleman jälkeisestä näkökulmasta. Elif Shafak on hänkin valinnut romaaniinsa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (2021, alkuteos 2019) prostituoidun, mutta yllättävästi hän onnistuu kääntämään asetelmasta esiin myös uusia toivoa luovia näkökulmia. Romaanin luettuani aloin ainakin itse miettiä, että ehkä suhteemme kuoleman jälkeiseen todellisuuteen onkin muuttumassa.