Elämäntapana omaelämäkerrallinen kirjoittaminen



Elämäntarinoiden kirjoittamisesta on viime aikoina tullut meillä valtavirtaa. Kaikki haluavat muistella elettyä ja kirjoittaa oman tarinansa.

Elämäntarinan kirjoittamista käsittelevää kirjallisuuttakin alkaa jo olla suomen kielellä: teoriaa, tutkimuksia, opaskirjoja, kaunokirjallisia teoksia, esseemäisiä teoksia, kaikkea mahdollista. Tätä joukkoa täydentää vasta ilmestynyt Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi, jonka Raija Rintamäki on suomentanut ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Att berättä sig själv.

Teoksen alussa tekijä kertoo suunnanneensa kirjansa ihmiselle joka haluaa kertoa elämäntarinansa, mutta opaskirjasta ei ole kyse. Lajityypiltään kirja on enemmän omaelämäkerrallinen essee. Mazzarella kirjoittaa teoksessa omalla äänellään – tai siis oikeastaan samalla äänellä, jonka olen oppinut tuntemaan hänen teoksistaan. Hän ei esiinny kirjoissaan toisten yläpuolelle asettuvana opettajana eikä viisaana ja autenttisena ajattelijana, vaan ennen kaikkea ajattelevana ja tuntevana naisihmisenä, kokeneena ja nähneenä kirjailijana, omaelämäkerrallisten tarinoiden ja anekdoottien kertojana.

Elämä sanoiksi teoksen arvo on omaelämäkertakirjailijan reflektioissa ja itsereflektioissa. Suomenruotsalainen omaelämäkerrallinen kirjailija kertoo kirjassa omasta elämäntavastaan, kirjailijan työstään ja pitämistään omaelämäkerrallisen kirjoittamisen työpajoista. Teos tiivistää hänen käsityksensä omaelämäkerrallisesta kirjoittamista ja johdattaa lukijan hänen kirjallisille lähteilleen, hänelle rakkaiden kirjailijoiden pariin: Anders Ramsay, Ingman Bergman, August Strindbert, Runar Schildt, Märta Tikkanen, Claes Andersson.

Mazzarellan kirjat ovat samalla tavalla ilmavia ja reflektiivisiä kuin jotkut Siri Hustvedtin teokset. Ihailen näiden skandinaavinaisten itsevarmuutta kirjailijana, heidän kykyään ottaa maailma, kirjallisuus ja toisten kirjat haltuun ja suodattaa lukemansa ja kokemansa omin sanoin – turhia kumartelematta, toisten sanomisia pelkäämättä.

Sanataiteena ei Elämä sanoiksi ehkä ole Merete Mazzarellan parhaimpia. Loppua kohden sanonta tuntuu liiankin huteralta, ja teos muuttuu omaelämäkerrallista teoriaa ja kirjoittamista koskevien lainausten tilkkutäkiksi. Haittaako sekään? Huonoimmillaankin ja kääntäjän suodattamanakin Mazzarella onnistuu pitämään lukijansa hyppysissään. Hänen salaisuutensa? Arkiset tarinat ja inhimillisen oloinen lause, helposti lähestyttävä eikä tippaakaan tärkeilevä.

Jos muistan oikein, olen kerran lähestynyt Mereta Mazzarellaa myös ihmisenä. Lähetin hänelle ranskalaista omaelämäkertaa käsittelevän väitöskirjani Elämät sanoissa. Harmi vain, että se on kirjoitettu suomeksi – kielellä, jota tuo lapsuudestaan asti maailmaa kiertänyt kosmopoliittinainen ei osaa eikä ryhtynyt koskaan opettelemaankaan, kuten hän kirjassaan kertoo. Hän haluaa kirjoittaa ruotsiksi, kielellä jonka kokee hallitsevansa. Ymmärrän ja hyväksyn selityksen. Samasta syystä minä kirjoitan suomeksi. Silti minua harmittaa, etten tunne tätä kirjallisuudentutkijaa, naiskirjailijaa ja omaelämäkerrallisen kulttuurin pitkäaikaista kulkijaa – vaikka asumme näin pienessä maassa ja kulttuurissa.

Merete Mazzarella,
Elämä sanoiksi.
Tammi 2013.
(Att berättä sig själv.)



Comments

Krista-Lena said…
Nin mutta mä ainaki leikin että sitä mihin kijotan ei oo, vaan että saan kokea sen ajan elämän uudelleen ja se on mulle tosi tärkeetä, vvähän niinku valokuvat
Krista-Lena said…
Nin mutta mä ainaki leikin että sitä mihin kijotan ei oo, vaan että saan kokea sen ajan elämän uudelleen ja se on mulle tosi tärkeetä, vvähän niinku valokuvat

Popular posts from this blog

Progoff-retriittiin laskeutumassa

Mielikuvittelua haudan takaa

Elif Shafakia ja jaettuja tarinoita Lukukahvilassa