"Jollei kukaan näe, ihminen ei ole mitään." - Tunnistamisen kokemuksesta.


Yksi lempikirjailijoistani on ruotsalainen Per Olov Enquist. Hänen kirjojensa pariin etsiydyn aina uudestaan. Hän on niitä kirjailijoita, jotka vaikuttavat kirjoissaan luovan oman omintakeisen maailmansa, mutta josta on aina kuitenkin hämmästyttävää tunnistaa ja löytää itsensä. Niin kuin tulisi kotiin.

Tunnistamisen kokemus – nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus – on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tähän kokemukseen kirjallisuuden lukemisen merkitys kiteytyy, ja sitä suurin osa kirjallisuudesta käsittelee Sofokleesta ja Oidipuksesta alkaen.

Per Olov Enquist ilmaisee tämän kokemuksen yhdessä hienoimmista kirjoistaan Nedstörtad ängel (1985). Liisa Ryömä on suomentanut tämän unenomaisen romaanin nimellä Suistunut enkeli.

Tämä on pitkä lainaus Enquistin kirjasta, mutta se on helmi, joka ansaitsee tulla kokonaisuudessaan lainatuksi. Lainaus käsittelee tunnistamista. Kertoja kulkee sitä kohti ja sen läpi, kunnes on siinä, omissa kasvoissaan, siinä kuka on:

Kuljimme nopeasti, melkein ponnistuksetta, melkein leijuimme halki jäämaiseman, tuntui ettei mitään esteitä ollutkaan. Jalkamme tuskin koskettivat jäätä. [--] Kuljimme kovin nopeasti. Kovin painottomasti. Miten kevyesti me liikuimme. Etenimme hymyillen kuin olisimme tienneet. Eikä vain tämä suunnaton valkeus, jäälohkareen valtavuus, vaan myös tunne että me kuuluimme yhteen, että me pidimme toisistamme kovasti, että olimme oppineet kovin paljon toisiltamme. Olimme yhtäkkiä tajunneet että olimme organismi. Yhdessä pystyisimme ratkaisemaan tehtävän, sillä ainoastaan yhdessä olimme ihminen. Yhdessä me löytäisimme päämäärän, ratkaisisimme suunnattoman tehtävän. [--]

Ja äkkiä me olimme perillä. Olimme jäähaudan ääressä. [--] Minä näin heti kuka siinä oli. Hän makasi suorana selällään jäähaudassa. Se oli isä, aivan kuin siinä kuvassa. Italialaiset olivat jättäneet hänet tänne. He olivat riisuneet häneltä melkein kaikki vaatteet ja vieneet hänen muonansa, hakanneet arkun valkeaan, sinihohtoiseen, melkein läpinäkyvään jäähän ja panneet hänet siihen kun hän oli vielä elossa. Sulavesi oli jäätynyt ohueksi jääkalvoksi, mutta se oli läpikuultava, näki että hän makasi silmät auki ja katsoi suoraan ylöspäin jään himmeän kalvon läpi.

Ja Pinon sanoi: Nyt me olemme perillä. Nyt on sinun vuorosi.

Hän antoi minulle siipisulan. Se oli valkoinen, tunsin sen. Kumarruin, ja näin: niin liikkumatta oli lintu leijunut korkeuksissa että sen ääriviivat olivat syöpyneet jääkalvoon, piirtyneet jäähän. Kumarruin, hengitin jääkuoreen, ja samalla sivelin sitä sulalla. Jäälintu katosi hitaasti, kasvot tulivat esiin, se olin minä
.” (Suistunut enkeli, 117.)

Myös kirjallisuusterapeuttisen työn lähtökohtana on tunnistus. Joskus se on joku sana tai ilmaus jonka tuntee poskellaan – kuin hienoisena kutituksena. Sitä voi sitten lähteä vapaassa kirjoituksessa hengittämään esiin. Joskus esiin tulevat omat kasvot – hyllytetyt ja hyvin säilyneet, vielä aivan käyttökelpoiset.

Per Olov Enquist: Suistunut enkeli. Rakkausromaani. Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 1986. (Alk. Nedstörtad ängel, 1985)

Comments

Popular posts from this blog

Myöhäismodernin elämän aakkoset

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani

Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta