Sisäänpäin kääntymisen merkityksestä

Mietteitäni Petrarcan Noususta Ventoux’n vuorelle


Lupasin jokin aikaa sitten avata Facebookin perjantaimietteissäni lainaamaani Petrarcan ajatusta. Se sisältyy hänen rippi-isälleen osoittamaansa kirjeeseensä Nousu Ventoux’n vuorelle:

Niin kuin Antonius ei tuon lauseen kuultuaan pyytänyt enää muuta ja niin kuin Augustinus nuo sanat luettuaan ei lukenut enää enempää, niin minäkin lakkasin lukemasta ja mietin hiljaa, kuinka mieletön onkaan ihminen, kun hän laiminlyö jaloimmat ominaisuutensa, tuhlaa itseään ja eksyy joutaviin huvituksiin etsiessään ulkopuolelta sitä, minkä voisi löytää sisältään (Petrarca, 34–35, suom. Laura Lahdensuu).

Petrarcan lainaus on tunnettu perinteisissä humanistipiireissä, ja sitä on tulkittu monin tavoin. Yleisesti ajatellaan, että lainaus kuvastaa länsimaisessa kulttuurissa renessanssiaikana tapahtunutta sisäisyyden murrosta, siirtymää julkisesta privaattiin ja yksilökeskeiseen sisäisyyden kulttuuriin. Sitä murrosta, jota sittemmin kutsuttiin modernisaatioksi, modernin tulemiseksi.

Omassa omaelämäkertatutkijan mielessäni lainaus kuvaa ennen kaikkea yksittäisen ihmisen mielessä tapahtuvaa yhtäkkistä kääntymistä sisäänpäin. Niin kuin Petrarca kirjoittaa, joinakin hetkinä vain yhtäkkiä oivallamme, että totuus onkin sisällämme, omassa sisäisyydessämme, itsessämme. Ulkopuolelta – rikkauden ja maineen tavoittelusta, joutavista huvituksista – on turha etsiä totuutta ja viisautta. Sitten taas lähdemme suorittamaan, ulkomaailmaan, kunnes ehkä joskus taas pysähdymme saman oivalluksen äärelle. Tie vai puutarha, ikuinen pulma.


Antonius ja Augustinus - sanat ja lauseet

Lainaus ei Facebookissa synnyttänyt kaipaamaani keskustelua sisäisyyden kulttuurista ja humanistisen vuorikiipeilyn perinteestä, vaan Antoniuksen ja Augustinuksen lukemista nimenomaisista sanoista. Minulta kysyttiin, minkä lauseen Antonius oli lukenut? Mitkä sanat Augustinus?

Lupasin avata noiden kahden varhaisen kristillisen ajattelijan lukemia sanoja ja lauseita. Pelkistä sanoista ei ole kysymys.

Sikäli kuin hänet nyt ylipäätään tunnetaan, Antonius oli 200-luvulla elänyt egyptiläinen kristitty, siis myöhäishellenistisen monikulttuurisen ja moniarvoisen kulttuurin tyypillinen etsikkosielu, joka tunnetaan vetäytymisestään erämaahan yksinäisyyteen ja askeettisiin harjoituksiin. Jeesuksen tavoin Antonius joutui kokemaan mitä saatanallisimpia kiusauksia, mutta onnistui pitämään mielensä kurissa henkisten harjoitusten ansiosta. Kirkkoisä Athanasius paalutti hänen kurinalaisen elämäntapansa seurattavaksi esimerkiksi kirjoittamassaan elämäkerrassa Antonius Suuren elämä. Teos käännettiin latinaksi, ja siitä tuli jo 300-luvun maailmassa jonkinlainen bestseller.

Niinhän kirkkoisä Augustinuskin kertoo törmänneensä Antonius Suuren elämään, kuultuaan kirjasta tuttaviltaan, jotka olivat olleet niin vaikuttuneita lukemastaan, että olivat oitis hylänneet entisen elämänsä ja lähteneet kristilliselle tielle. Tunnustuksissaan Augustinus pohjaa omankin kristillisen kääntymisensä Antoniuksen esimerkkiin. Lopullisen niitin hänen kääntymykseensä tarjosivat sitten ne kuuluisat Milanon puutarhan tapahtumat, kun Augustinus kuultuaan nuoren pojan tai tytön äänellä lausutun kehotuksen – ”Ota, lue. Ota, lue.” – tarttuu lopulta Raamattuun, avaa kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja alkaa lukea:

Otin kirjan, avasin sen ja luin hiljaa ensimmäisen luvun, johon silmäni osuivat: ’Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne niin että annatte sen haluille vallan.’ Eikä minun tarvinnut lukea yhtään enempää enkä lukenutkaan, sillä sillä hetkellä kun lause päättyi, kaikki synkkä epäilys katosi, ja sydämeni täytti varmuus ikään kuin valon voimasta. (Augustinus, Tunnustuksia, 8.12 – Petrarcan suomennoksen pohjalta)

Augustinuksen lukema kohta on Paavalin roomalaiskirjeistä (Room. 13:13–14).

Entä Antonius? Minkä lauseen hän luki? Elämäkertansa laatijan Athanasiuksen mukaan Antonius ei lukenut mitään, vaan kuuli evankeliumin sanat: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa”.

Antoniuksen kuulemat sanat ovat Matteuksen evankeliumista (Matt. 19:21).


Sanojen mieli

Palataan Petrarcaan. Vaellellessaan veljensä kanssa eräänä päivänä vuonna 1336 Provencen kukkuloilla ja saavuttuaan lopulta pitkän kapuamisen jälkeen Ventoux’n vuoren huipulle Petrarca ottaa viittansa taskupoimuista rippi-isältään lahjaksi saamansa ”suloisen kirjasen” ja alkaa lukea:

Sattumalta avasin kirjasen kymmenennen kirjan kohdalta. Veljeni odotti tarkkaavaisena ja innokkaana saadakseen kuulla minun lukevan Augustinuksen sanoja. Jumala olkoon todistajani: katseeni osui ensimmäiseksi katkelmaan: Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä. (Nousu Ventoux’n vuorelle, 33, suom. Laura Lahdensuu.)

Ja näin hän jatkaa:

Ällistyin, sen tunnustan, ja kun veljeni olisi halunnut minun jatkavan lukemista, pyysin häntä jättämään minut rauhaan. Suljin kirjan, sillä olin vihastunut itselleni siitä, että yhä vain ihailin maallisia asioita, vaikka minun olisi pitänyt oppia jo pakanafilosofeiltakin, ettei mikään ole ihmissielua ihmeellisempää, eikä sen suuruuteen verrattuna mikään ole suurta. (mt.)


Sanojen peilissä


Petraca tunnisti itsensä Augustinuksen lauseesta, näki itsensä Augustinuksen sanojen peilissä: ”Noli foras ire; in interiore homine habitat veritas” – ”Älä anna periksi ulkoisuuden houkutuksille, totuus on ihmisen sisällä”. Samalla tavalla Augustinus oli puolestaan tunnistanut itsensä Antoniuksen sanojen peilistä.

Lukemisen fenomenologiassa tätä kutsutaan ”peilaukseksi”. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirjallisuudentutkijan Paul de Manin mukaan kaikki lukeminen on omaelämäkerrallista peilaamista. Lukemisen peilauksessa tai ”spekulaarisessa hetkessä” (engl. specular = peilimäinen; lat. specula = peili) lukeva subjekti lähentyy tekstin heijastamaa toista vasten.

Lukemiseen liittyvä mahdollisuus on siinä tapahtuvassa subjektien lähentymisessä, asettumisessa kuin samalle viivalle. Lukeminen luo tilan, jossa kaksi subjektia – lukeva subjekti ja kirjoittava subjekti – voi kohdata toinen toisensa kaltaisena ja kaltaisuudessa.

Sanan tai lauseen peilissä näen kaltaiseni ja samalla itseni uutena. Lukemisessa subjektiutemme on alttiina ja liikkeessä.

Minua Antonius, Augustinus ja Petraca muistuttavat lukemisen merkityksestä ja lukijoiden jatkumon merkityksestä. Että tarvitaan sanoja, joista voi tunnistaa itsensä. Ja tarvitaan näiden sanojien jatkumoa.

Humanistifilosofien ja sisäisyyden kulttuurin merkitys ei ole ohi, vaikka jotkut luonnontieteilijät väittävät niin. Minuuden moninaisuus tai muuttuvaisuus ei tee sisäisyyden kulttuuria tarpeettomaksi.








Comments

Popular posts from this blog

Myöhäismodernin elämän aakkoset

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani

Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta