Vainosen esseet luovat tyynen mielen

Jyrki Vainonen:
Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä.
Basam Books, 2014.


Jyrki Vainonen kirjoittaa esseekirjassaan kävelemisestä ja kulkemisesta. Toisinaan hän kulkee kirjallisten hahmojen, toisinaan samoilee elävien ihmisten kanssa.

Kokonaisuus on esseemäisen omakohtainen, omaelämäkerrallinenkin. Aiheet kirpoavat tekijän elämästä, matkoista, kirjallisista kohtaamisista erilaisissa paikoissa. Näistä aineksista ja paikoista hänen kirjallisuutensa syntyy. Kaikkea käsitellään vainosmaisen tyvenesti, kuljetaan mieleen kirvonneen asian tai ihmisen, paikan myötä, kehitellään asioita rauhassa.

Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Kulkuri” Vainonen kirjoittaa käänteen tekevästä kohtaamisestaan, kun Harry Martinsonin romaanin päähenkilö käveli eräänä päivänä hänen elämäänsä. Esseessä ”Jalanjälki hiekassa” kuljetaan Robinson Crusoen matkassa syvään toiseuden kokemuksen, kun Vainonen kirjoittaa Afrikan ja kuuman mantereen avanneen itsestään puolia, joista hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään.

Paljon Vainonen kertoo myös kävelyretkistään kotiseudullaan: palaa vanhoille ja nykyisille kotikonnuilleen, vaeltelee siellä mielensä, muistonsa ja kuvittelunsa kyydissä, Rautalammilla, Tampereen Pyynikillä, puutarhoissa ja hautausmailla. Toki Irlannin kirjallisuuden tulkki ja Seamous Heaneyn ja Swiftin suomentaja kävelee myös Dublinissa.

Oma suosikkiesseeni on ”Kirjoittajan ja lukijan kävelyretket” - aihe josta itselläkin alkaa olla havaintoja. Monissa humanistisen alan tutkimuksissa käveleminen tarjoutuu luontaiseksi metaforaksi. Esimerkiksi omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ja tutkimus on usein ystävällishenkistä kävelyä. Tähän suuntaan Vainonenkin lähtee, kehittelemään ajatusta lukemisesta kävelemisenä:

”Ei siis vain lukija kävele tekstin maailman läpi, vaan häntä ennen sinne on jättänyt joko näkymättömät tai näkyvät jalanjälkensä kirjoittaja. Eihän tekstin maailmaa edes olisi olemassa ilman kirjoittajaa. Hän on luoja, ja luodessaan hänen tarvitsee löytää asioita ja yhdistää niitä merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.” (81.)

Vainosen ajatus on ankaran iseriläinen: tekijä viitoittaa lukijan polun. Itse en ole näin ankara ja pikemminkin taipuvainen ajattelemaan, että tekstissä on ratkaisuja, joista tekijäkään ei ole tietoinen. Kun lukijan ja tekijän maailma kohtaavat, ja syntyy yhteinen jaettu todellisuus, tuo todellisuus on vain osin ennalta tiedetty, yhtä lailla yö- kuin päiväpuolienkin todellisuutta.







Comments

Popular posts from this blog

Progoff-retriittiin laskeutumassa

Mielikuvittelua haudan takaa

Elif Shafakia ja jaettuja tarinoita Lukukahvilassa