Myöhäismodernin elämän aakkoset


MYÖHÄISMODERNIN ELÄMÄN AAKKOSET

Michel Ekman
Självbiografiskt lexikon
Schildts & Söderströms 2017



Michel Ekmanin Självbiografiskt lexikon on nimensä mukaisesti omaelämäkerrallinen sanakirja, siis oma elämäkulku aakkosittain järjestettynä 25 luvussa: Avsked, Beethoven, Cortison, Direktör, Europa, Fest, Grill, ja niin edelleen aina Ångestiin, Älskaan ja Ön-lukuun asti.

Omalla kohdalla kirjan otsikko johti harhaan.

Kun näin kirjan mainoksen aikoinaan, luulin että kyse on omaelämäkerran tutkimussanakirjasta, jonkinlaisesta käsikirjasta. Olin ostanut jokin aika sitten ranskalaisen vastaavan ja ajattelin, että nyt on omaelämäkertatutkimus pantu pakettiin myös meillä.

Kyse olikin elämäntarinasta. Sitä ei esitetäkään kronologisessa järjestyksessä (onko joku joskus esittänyt? ) eikä suoraviivaisena kasvu- ja kehityskertomuksena, vaan muodikkaamman oloisesti aakkosittain avautuvassa temaattisessa järjestyksessä. Aivan ainutlaatuinen muotoratkaisu ei ole. Mieleen tulee ainakin Roland Barthes par Roland Barthes, sekin elämänfragmenteista – biografeemeista – koottu kokonaisuus, tarkoituksella epäyhtenäiseksi jätetty. Varmaan on muitakin aakkosomaelämäkertoja. Nyt ei tule heti mieleen.

Muutoin Michel Ekmanin omaelämäkerta on yllättävän perinteisen oloinen kertomus – hyvässä mielessä. Kunnollisen omaelämäkerran tavoin se avaa lukijalle ikkunan kirjoittajan sisäiseen elämään, hänen tunteisiinsa ja kokemuksiinsa ja niiden muotoutumiseen ja toki myös hänen elämänpiirinsä ulkoisiin piirteisiin ja arkisiin yksityiskohtiin. Självbiografiskt lexikon on elämäntarina ja identiteettitarina, vuonna 1956 syntyneen suomenruotsalaisen kirjailijamiehen tarina – kertomus hänen perheestään ja juuristaan, vaikeuksistaan, kasvustaan, vapautumisestaan psykoanalyysin avulla, ja viimein myöhäismodernin ihmisen jatkuvasta hapuilusta, oman tien ja itsen etsinnästä, astumisesta viimein aikuisuuteen ja kypsään ikään, halusta kirjoittaa oma tarina muistiin: ”Det tog extremt länge för mig att uppnå en känsla av kontroll över mitt liv och mina framtidsplaner” (SL, 55).

Kirjan alku (Avsked: inledning) kertoo siitä, miten tähän pisteeseen, omaelämäkerralliseen inventointiin, on päädytty. Muistelijakertojan äiti joutuu näet palvelutaloon. Mutta kun lapsuudenkotia tyhjennetään, helsinkiläiseen porvariskotiin kerääntynyttä tavaraa, kertoja joutuu tekemään tiliä myös oman menneisyytensä kanssa, pohtimaan suhdettaan äitiin.

Suhde äitiin ei ollut lämmin. Kuilu äitiin oli kasvanut vuosien saatossa. Äiti on ollut kylmä omia lapsenlapsiaan kohtaan, mikä on aiheuttanut kertojassa surua ja tuskaa. Tarkemmin ajateltuna – näin se esitetään – tuskalla paljastuu olevan kuitenkin vieläkin syvemmät juuret kertojan lapsuudessa, kylmässä kodissa kaikesta aineellisesta hyvinvoinnista huolimatta.

Kylmyydellä on syynsä. Sekä isä että äiti ovat joutuneet tekemään eroa sukuihinsa ja niiden perinteisiin elämäntapoihin, ja molemmissa suvuissa on paljon menetystä ja katkoksia ja juurettomuutta, mikä vaikuttaa muistelijakertojan mukaan jonkinlaisena hiljaisena tuhoavana voimana hänen elämänsä ja olemassaolonsa taustalla. Isä ja äiti ovat molemmat olleet myös luonteeltaakin vaiteliaita, eivät ole juurruttaneet lapsiaan omilla elämänhistorioillaan. Näin lasten osaksi, tai ainakin tämän lapsen osaksi jäi juurettomuuden ja historiattomuuden kokemus. Tähän kokemukseen samastumiseen ei tarvita suomenruotsalaista kulttuurikotia.

Jos oltaisiin Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisessa maailmassa "Cortison"-luvussa kerrottu sairaus, astma, kiinnitettäisiin pisteliään näkyvästi omaan tukahduttavaan elinympäristöön, porvarillisuuteen ja yhteiskunnalliseen pikkusieluisuuteen. Ekmanin kertomuksessa tällaista ironiaa ei esitetä. Hänen tapauksessaan astmadiagnoosi liitetään ulkopuolisuuteen ja erilaisuuden kokemuksiin, kun nuori poika joutuu olemaan paljon poissa koulusta kohtausten ja hoitojen takia.

Poika on musikaalisesti ja kirjallisesti sivistynyt ja opettaa myös kirjallisuutta yliopistolla, alkaa kirjoittaa kirja-arvosteluja, esseitä. Vähitellen hänestä tulee kirjailija. Hänen omaelämäkertansa jokaisesta luvusta ja lauseesta onkin lukevinaan eurooppalaisen tai miksei laajemminkin länsimaalaisen minäkirjallisuuden tuntoja – ei kopioituina, eikä suorina strategioina, vaan sisäistettyinä ja luontevina osina omaa pohdintaa ja maailmankatsomusta. Kirjallisena ihmisenä hän etsii kirjallisuudesta elämänmalleja, esikuvia. Hänellä on ollut myös mahdollisuuksia saada ja sulatella kirjallisuutta ja kulttuurikokemuksia. Perhe matkustaa jo 1960-luvulla Euroopassa, tutustuu nähtävyyksiin. Juuri tähän matkaan viittaa kansipaperin kuva, jossa pieni poika shortseissa ja polvisukissa istuu Akropoliin kukkulan raunioilla. Kyllä hän on suomenruotsalainen ja helsinkiläinen.

Arkisista ja osin itsestäänkin selvistä yksityiskohdista kirja kasvaa kokoaan suuremmaksi kertomalla havainnollisesti, miten monikulttuurista elämä on Suomessa ennen ollut ja miten juuri sodat ovat hajottaneet sukuja ja yhteisöjä. Ekmanin isän suku on Liettuan juutalaisia, äidin suku Suomen venäläisiä. Isän suvussa ruotsia, venäjää, suomea, jiddisiä puhuttiin rinnakkain. Äidinäidin kotikieli oli venäjä, saksa ja ranska. Mutta vähitellen modernin, sodan jälkeisen elämän myötä perheet eristyvät ja kommunikaatio vähenee. Juutalaisuus ja jiddis jäävät 1930–1940 -lukujen Suomessa varjoon: ”Att vara jude eller judeättling var inget man gärna förde tilla torgs. Och när den föregående generationen inte kan eller vill tala sprider sig tigandet till barnen” (SL, 98). Vanhemmat edustavat modernia suomenruotsalaista elämää. Näin Ekmanille jää Munkkiniemen ydinperhe ja ruotsin kieli – vaikeneminen, kalsea koti ja ulkopuolisuuden tunne. Niitä on hoidettava myöhemmin kirjoittamalla ja psykoanalyysissä. Inspiraatiota Ekman kertoo saaneensa Marie Cardinalin Vapauttavista sanoista. Hän kertoo kirjoittaneensa itsensä ulos sairaudestaan: ”Sjukdomen fanns kvar, menn jag bodde inte längre i den” (SL, 169).

Ekmanin kirjasta välittyy vilpitön halu etsiä ja kulkea kohti omaa elämää. Näin muistelijakertojan matka kulkee teoksessa Helsingistä Tukholmaan ja Turkuun ja takaisin Helsinkiin. Matkan myötä kokonaiskuva selkeytyy – tai se ainakin on omaelämäkerrallisen kirjan tarkoitus. Ekmanin tie on kulkenut oman yksinäisyyden ja hiljaisuuden kaipuun hyväksymistä. Se ei ole enää pelkästään pakoa muista vaan itsen kanssa elämistä – Thoreaun, I Chingin ja kumppaneiden oppien mukaisesti. Elämä ei muodosta mitään valmista kokonaisuutta, kaikki on kesken. Mutta kun perheen perintösaari myytiin, oli Ekmanin kirjoitettava oman elämän jatkuvuus paperille – täksi kirjaksi, Självbiografiskt lexikon.

Mainio omaelämäkerta, kuka sellaisista pitää, ja vaikkei pitäisikään.
Ekmanin proosa on omaelämäkertaproosaa, kohtuullisen neutraalia oma/elämänhistoriallista kuvaa, ilman turhia sentimentalisointeja.



Comments

Popular posts from this blog

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani

Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta