Kuvittelemisen matkalla Vainosen kyydissä
Jyrki Vainonen:
Swiftin ovella.
Tammi, 2011.
Muutama vuosi sitten ilmestynyt Swiftin ovella oli jäänyt itseltäni huomaamatta, vaikka olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti Jyrki Vainosen kirjallisia vaiheita ja tuotantoa. Romaani on ihana löytömatka ja avaa lukijalleen oven kokonaan uuteen maailmaan. Seikkailu kannattaa: tarina kantaa, kerronta on kiehtovan kerroksellinen, tekijän tyyli hypnoottinen.
Tarina liikkuu kahdessa ajassa, tässä päivässä ja 1700-luvulla. Molempiin aikoihin ja paikkoihin Vainonen kerrostaa aistimellisia tarinoita, kohtaamisia, henkilöhahmojen puhetta, sisäisiä ja ulkoisia tapahtumia. Kiehtovimmillaan liikutaan mielen sisällä – mutta kenen? – kursiivilla merkityissä kohdissa: ”Minusta ei ole mahdotonta, että aika olisi kerrostunut toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan” (Swiftin ovella, 20).
Päähenkilöitä on niin ikään kaksi. Lennart Beren saa tehtäväkseen saattaa päätökseen kuolleen ystävänsä kesken jääneen projektin. Mistä tahansa projektista ei kuitenkaan ole kyse, vaan äärimmäisen vaikeasta hankkeesta: hänen on siirryttävä eriskummallisessa aikakoneessa 1700-luvun Dubliniin, jossa hänestä tulee Jonathan Swiftin palvelija, nimeltään Watt.
Mystinen aikakone
Olen lukenut monenmoisista aikakoneista, mutta tällaiseen koneeseen en ole törmännyt, vaikka havaitsinkin siinä tuttuja elementtejä: asettumisen makuuasentoon kuin ruumislaudalle, horrosmaisen tunnottomuuden ja puutumisen tunteet, astumisen johonkin toiseen tilaan, siellä olemisen ja lopulta sieltä pois pääsemisen hankaluuden. Monet kirjailijat ovat kuvanneet luovaa kuvittelemisen prosessia tämän kaltaisin kuvin. Ja tästäkin Vainosen teoksessakin on kyse: sen kuvittelemisesta miten voisi kuvitella toisen, toisessa ajassa eläneen ihmisen ajatuksia ja tuntoja. Mitenkään puhki tätä ei kylläkään kuvitella, vaan teos hengittää, vaikka tarinassa liikutaankin elämän ja kuoleman rajoilla:
Olin alkanut totutella ajatukseen, että Johannes oli horrostensa aikana todella ollut Swift. Tiesin nyt omakohtaisesti, että matkoissa ei ollut kyse eläytymisestä, vaan muuttumisesta, tulemisesta toiseksi ihmiseksi. En minäkään ollut matkani aikana ollut minä, Lennart Beren, vaan Watt, Swiftin miespalvelija, sairasteleva lakeija. (Swiftin ovella, 71.)
Vainosen kirjaa ja luovaa prosessia voi selittää, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Sillä teos on jollain oudolla tavalla pysäyttävä ja antaa minulle jotakin jota en tiennyt lainkaan tarvinneeni ja joka osuu johonkin uuteen kohtaan itsessä.
Kirjallisuuden määrittelemättömyys
Käytän kirjallisuutta nykyisin myös terapeuttisiin tarkoituksiin; Vainosen teos olikin itselleni hyvä muistutus kaunokirjallisuuden kahlitsemattomasta ja määrittelemättömästä voimasta. Toki voi olla kirjallisuutta ja täsmätekstiä tiettyyn vaivaan ja murheeseen, mutta parhaimmillaan kirjallisuus koskettaa yllättävästi, osuu kohtaan jota itsessä ei tosiaan tietänyt olevankaan. Swiftin ovella avasi itseen tällaisen uuden kohdan. Siinä on kyse tunnistamisesta, jonkin sellaisen löytämisestä jota ei ole tavallaan tiennyt olevankaan – tavallaan.
Vainonen on Jonathan Swiftin tuntija ja kääntäjä, eikä ole ihme, että kirja kertoo ja sepittää katkelman tuon 1700-luvulla eläneen irlantilaiskirjailijan elämästä. Kyse on kuitenkin romaanista, jonka voi oikein hyvin lukea, vaikka Gulliverin retkien tekijä olisikin jäänyt itselle täysin vieraaksi.
Swiftin ovella.
Tammi, 2011.
Muutama vuosi sitten ilmestynyt Swiftin ovella oli jäänyt itseltäni huomaamatta, vaikka olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti Jyrki Vainosen kirjallisia vaiheita ja tuotantoa. Romaani on ihana löytömatka ja avaa lukijalleen oven kokonaan uuteen maailmaan. Seikkailu kannattaa: tarina kantaa, kerronta on kiehtovan kerroksellinen, tekijän tyyli hypnoottinen.
Tarina liikkuu kahdessa ajassa, tässä päivässä ja 1700-luvulla. Molempiin aikoihin ja paikkoihin Vainonen kerrostaa aistimellisia tarinoita, kohtaamisia, henkilöhahmojen puhetta, sisäisiä ja ulkoisia tapahtumia. Kiehtovimmillaan liikutaan mielen sisällä – mutta kenen? – kursiivilla merkityissä kohdissa: ”Minusta ei ole mahdotonta, että aika olisi kerrostunut toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan” (Swiftin ovella, 20).
Päähenkilöitä on niin ikään kaksi. Lennart Beren saa tehtäväkseen saattaa päätökseen kuolleen ystävänsä kesken jääneen projektin. Mistä tahansa projektista ei kuitenkaan ole kyse, vaan äärimmäisen vaikeasta hankkeesta: hänen on siirryttävä eriskummallisessa aikakoneessa 1700-luvun Dubliniin, jossa hänestä tulee Jonathan Swiftin palvelija, nimeltään Watt.
Mystinen aikakone
Olen lukenut monenmoisista aikakoneista, mutta tällaiseen koneeseen en ole törmännyt, vaikka havaitsinkin siinä tuttuja elementtejä: asettumisen makuuasentoon kuin ruumislaudalle, horrosmaisen tunnottomuuden ja puutumisen tunteet, astumisen johonkin toiseen tilaan, siellä olemisen ja lopulta sieltä pois pääsemisen hankaluuden. Monet kirjailijat ovat kuvanneet luovaa kuvittelemisen prosessia tämän kaltaisin kuvin. Ja tästäkin Vainosen teoksessakin on kyse: sen kuvittelemisesta miten voisi kuvitella toisen, toisessa ajassa eläneen ihmisen ajatuksia ja tuntoja. Mitenkään puhki tätä ei kylläkään kuvitella, vaan teos hengittää, vaikka tarinassa liikutaankin elämän ja kuoleman rajoilla:
Olin alkanut totutella ajatukseen, että Johannes oli horrostensa aikana todella ollut Swift. Tiesin nyt omakohtaisesti, että matkoissa ei ollut kyse eläytymisestä, vaan muuttumisesta, tulemisesta toiseksi ihmiseksi. En minäkään ollut matkani aikana ollut minä, Lennart Beren, vaan Watt, Swiftin miespalvelija, sairasteleva lakeija. (Swiftin ovella, 71.)
Vainosen kirjaa ja luovaa prosessia voi selittää, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Sillä teos on jollain oudolla tavalla pysäyttävä ja antaa minulle jotakin jota en tiennyt lainkaan tarvinneeni ja joka osuu johonkin uuteen kohtaan itsessä.
Kirjallisuuden määrittelemättömyys
Käytän kirjallisuutta nykyisin myös terapeuttisiin tarkoituksiin; Vainosen teos olikin itselleni hyvä muistutus kaunokirjallisuuden kahlitsemattomasta ja määrittelemättömästä voimasta. Toki voi olla kirjallisuutta ja täsmätekstiä tiettyyn vaivaan ja murheeseen, mutta parhaimmillaan kirjallisuus koskettaa yllättävästi, osuu kohtaan jota itsessä ei tosiaan tietänyt olevankaan. Swiftin ovella avasi itseen tällaisen uuden kohdan. Siinä on kyse tunnistamisesta, jonkin sellaisen löytämisestä jota ei ole tavallaan tiennyt olevankaan – tavallaan.
Vainonen on Jonathan Swiftin tuntija ja kääntäjä, eikä ole ihme, että kirja kertoo ja sepittää katkelman tuon 1700-luvulla eläneen irlantilaiskirjailijan elämästä. Kyse on kuitenkin romaanista, jonka voi oikein hyvin lukea, vaikka Gulliverin retkien tekijä olisikin jäänyt itselle täysin vieraaksi.
Comments