Yhdessä tarinoinnista



Arabella Kurtz & J. M. Coetzee,
The good story. Exchanges on truth, fiction and psychotherapy.
London: Penguin, 2015. (First published by Harvill Sekker, 2015.) (198 s.)

Nobelistikirjailija J. M. Coetzee on kaikissa romaaneissaan ja omaelämäkerrallisissa teoksissaan tutkinut muistia ja historiaa. Hänen tutkimusalueensa on käsittänyt tarinoita, joita yksilöihminen kertoo itselleen sekä tarinoita, joita eri yhteisöt kertovat itselleen itsestään. Viime aikoina Coetzee on julkaissut yhdessä toisen kanssa kirjoitettuja teoksia. Niissäkin puheena on identiteetti ja inhimillisen vuorovaikutuksen eri muodot, kuten pesäpallo, kirjoittaminen, lukeminen.

Yhteisteoksessa Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä (2013; Here and now. Letters 2008–2011, 2013) Coetzee pohtii kirjailijakollegansa Paul Austerin kanssa lukemisen vaiheita ja dynamiikkaa tavalla, joka omassa mielessäni vertautuu suoraan kirjallisuusterapeuttiseen prosessiin. Arabella Kurtzin kanssa julkaistussa tuoreessa teoksessa The good story. Exchanges on truth, fiction and psychotherapy näkökulma asioihin on julkilausutusti terapeuttinen. Fokus on nytkin tarinoissa – niiden kertomisessa ja vastaanottamisessa – mutta Kurtz tuo keskusteluihin psykoanalyyttisen psykoterapian näkökulman.

Coetzee ja Kurtz keskustelevat tarinoista: kirjailijan tarinoista ja terapeutin tarinoista ja sitä kautta ihmisen identiteetistä, ihmisen olemisesta itselleen ja toiselle – autenttisesti ja vähemmän autenttisesti. Coetzeen rooli on kirjassa aloittaa keskustelu, muotoilla isoja kysymyksiä, joita sitten käydään yhdessä tarkastelemaan. Hän myös haastaa vakiintuneita psykoanalyyttisiä ajattelukulkuja, provosoikin. Kurtz on enemmän vastaajan asemassa, mutta ei suinkaan minään altavastaajana, vaan tyynenä ja maltillisena kanssakeskustelijana, joka osaa suhteuttaa tutkittavia asioita ja asettaa teoreettiset käsitteet vasten todellisuutta. Tosin nämäkin asemat vaihtuvat välillä. Ihan selväksi heidän keskinäinen suhteensa ei lukijalle tule – keskustelujen yleissävy on muodollisen ystävällinen, ammattimaisempi ja formaalimpi kuin Austerin kanssa käyty joskus leikillinenkin sanailu – mutta alkupuheesta selviää kuitenkin, että heidän keskustelunsa ovat alkaneet jo kauan sitten ja että he ovat myös julkaisseet yhdessä.


Yksilön identiteetti ja historian muisti

Ovatko he kollegoita, vai ystäviä vai pari, en tiedä, mutta tässä teoksessa he kertovat joka tapauksessa pyrkimykseen avartaa yhdessä ja vastavuoroisesti ymmärrystään ihmisluonnosta, inhimillisestä kokemuksesta ja henkilökohtaisesta kasvusta. Molempia kiinnostavat tarinat. Toinen on kirjailija, tekijä, kertoja, tarinan luoja, jonka tehtävä on tuottaa tarina; toinen on terapeutti, tarinan vastaanottaja ja kuuntelija, jonka työsarkaa on vapauttaa toisen (potilaan, ”patient”) ääni, päästää löysäämään tämän ”narratiivinen kuvittelukyky”.

Kirja on vaikuttava kahden kirjoittajan kyvyssä haastaa vakiintuneita käsityksiä kertomisesta. Mitä lopulta tarkoittavat sellaiset vakiintuneet käsitteet kuin tekijyys, oma tarina, identiteetti, omaelämäkerrallinen totuus, totuus? Kysymykset eivät ole vanhentuneita vaan eläviä, ajankohtaisia. Mikä suhde minulla itselläni on omaan elämäntarinaani? Olenko oman tarinani tietoinen ja tahtova tekijä – vai pelkkä ääni sisäisyydestäni kumpuaville sanoille? Miltä pohjalta laivaani ohjaan? Miksi psykoanalyyttinen psykoterapia pyrkii totuuteen – ja millaiseen totuuteen – eikä tyydy voimaannuttaviin fiktioihin? Miten on ymmärrettävä psykoanalyyttinen, ”dynaaminen totuus”? Mitä muistista ajatellaan? Mitä todellinen keskustelu edellyttää? Mitä autenttisuus tarkoittaa?

Yksilöpohdintojen lisäksi kirjoittajat käsittelevät kirjassaan ryhmäidentiteettiä, kouluporukoita ja jengejä, musiikkia, jalkapalloa, ekstaattisia uskonnollisia kokemuksia. Oman lukunsa muodostaa kulttuurista identiteettiä ja muistia koskeva keskustelu. Coetzee ottaa esimerkiksi Australian, jossa hän itse asuu, ja sen historian. Coetzeen mukaan Australiassa aboriginaalien äärimmäisen väkivaltaista ja julmaa kohtelua ei ole pystytty integroimaan osaksi kansallista muistia ja tietoisuutta, vaan se on jouduttu leikkaamaan (split identity) irti: se oli silloin, silloin ajateltiin ja toimittiin niin. Nyt joudutaan kuitenkin toteamaan, että tämä ongelma ei ole pelkästään historian ongelma, vaan koskee tätä aikaa ja nykyhetkeä, Australian nykyistä siirtolaispolitiikkaa. Mutta mikä ajan henki nyt on? Onko nytkin kuin silloin? Kysymys ei koske tietenkään vain Australiaa, vaan meillä suomalaisilla on omat split-kohtamme, haavat joita emme kykene ajattelemaan.


Yhdessä ihmetellen

Kirjan yhdessätoista luvussa kirjoittajat avaavat omalta kannaltaan – omakohtaisessa ja elävässä puheessa – vakiintuneita käsityksiä ja merkityksiä elävään keskusteluun, jatkuvasti häilyvään ja liukuvaan ja muuttuvaan todellisuuteen. Mitään lopullista totuutta kirja ei siis tarjoa, vaan sen ansio on kirjoittajien sisäistyneessä dialogisessa tavassa ja asenteessa käsitellä asioita. Nimittäisin sitä yhdessä ihmettelemiseksi, tavoittelemisen arvoiseksi kommunikoinnin tavaksi, jossa keskustelijat ja kirjoittajat voivat ammentaa vapaasti omasta narratiivisesta kuvitteluavaruudestaan: kaikesta oppimastaan ja omaksumastaan, lukemastaan ja kuulemastaan. Ja vaikka teos onkin puheenomainen ja keskusteleva, kirjan referenssikehys on valtava. Kirjoittajien puheet sivuavat yhtä lailla uusimman muistitutkimuksen ja psykoanalyyttisen tutkimuksen tuloksia kuin filosofian ja kirjallisuustieteen teorioitakin. Kirjallisuudella on heidän keskusteluissaan aivan erityinen rooli, ja he viittaavat laajasti länsimaiseen kirjallisuuteen: Oidipukseen, Don Quijoteen, Dostojevskiin, Nathanael Hawthorneen, Sebaldiin. Monesti kirjoittajat pysähtyvät pohtimaan ja analysoimaan jotakin teosta tai jotain sen aspektia, kuten Stavroginia Dostojevskin Riivaajissa. Coetzeen omaan tuotantoon viitataan myös usein.

Omakohtaisten ja oppineiden pohdintojen jälkeen tullaan kirjan lopussa ei todellakaan mihinkään lopulliseen totuuteen, vaan lempeän stoalaisittain postmodernin moninaisuuden ja tietämisen ihanteen äärelle: emme tosiaankaan tule koskaan tuntemaan itseämme ja maailmaa täysin. Jo itsen tunteminen riippuu niin monesta meistä riippumattomasta asiasta, ympäröivästä todellisuudesta, tilanteesta, toisesta ja toisista, omista rajoitteistamme ja sokeista pisteistä, että se on mahdotonta. On hyväksyttävä identiteetin muuttuvuus ja dynaamisuus elämisemme ja olemisemme lähtökohdaksi. Tästä todellisuuskuvasta kirjoittajat päätyvät lopulta sen ihmettelemiseen ja hämmästelemiseen, kuinka paljon ymmärrystä ja tietoa itsestämme ja maailmasta meillä sittenkin on.

Täydellistä kuvaa itsestä ja maailmasta ei tulla koskaan saamaan. On aika luopua kokonaan tämän tyyppisestä tietämisen ihanteesta. Tähän ymmärrykseen kirjoittajat johdattaa Austerlitz, Sebaldin romaani jossa johonkin tietoon ja ymmärrykseen päästään nimenomaan hellittämällä täydellisen hallinnan pyrkimyksestä.

What is the message I [AK] take from Austerlitz? It is this: that of course we all have limitations and infirmities aplenty, weaknesses and blind spots which shape and contort what we are able to see of ourselves and of the world around us. And what is perhaps remarkable is not that we are constrained in our sights, but that we have insight into anything at all. Indeed, understanding something of who we are and of our context is to some extent contingent on relinquishing the aspiration to perfect vision. Knowledge – at least of the type in which Sebald is interested – is gained by letting go of mastery as an aim. (The Good story, 185.)

Tällaista lempeän maltillista ja dialogista elämisen asennetta vastaa lukemisessa ”eloisa lukeminen” (living reading), eräänlainen dialogisen lukemisen sisäisen muoto, jossa lukija etsiytyy toisen ääneen ja saattaa puhua itselleen tuon äänen kautta, itsensä ulkopuolelta. Kirjailijan taito on kyetä luomaan paikka josta lukija pääsee sisään tuohon muodoksi pantuun sanoitettuun fantasmaan. Mieleen tulee Paul de Man ja hänen ajatuksensa (1979) omaelämäkerrallisesta lukemisesta – mutta se on jo toisen jutun aihe.

***
Kotisivuni: Ajatusmatka.net

Comments

Popular posts from this blog

Progoff-retriittiin laskeutumassa

Mielikuvittelua haudan takaa

Elif Shafakia ja jaettuja tarinoita Lukukahvilassa