Ajatusmatka

Will Schwalbe Elämän mittainen lukupiiri Suomentanut Kirsi Ohrankämmen. Basam Books, 2012. (Alkuteos The End of Your Life Book Club , 2012.) Will Schwalbe on toiminut kirja-alalla koko elämänsä, ensin kustannusalalla ja myöhemmin kirjallisena monitoimijana verkkomaailmassa. Kirjassaan Elämän mittainen lukupiiri hän kertoo keskusteluistaan parantumatonta haimasyöpää sairastavan äitinsä kanssa. Kun nopeasti etenevästä syövästä ja sen hoidoista ei aina ole helppoa puhua suoraan, äiti ja poika alkavat luoda keskustelua lukemiensa kirjojen pohjalta. Näin muodostuu vähitellen kahdenkeskinen lukupiiri, jossa molemmat vuoroin valitsevat luettavia kirjoja aina kulloisestakin tilanteesta ja tunnelmastaan käsin: "Äiti ja minä olimme aina lähestyneet ja tutkineet hankalia asioita kirjojen kautta. Kirjat olivat myös tarjonneet meille puheenaiheita, kun olimme stressaantuneita tai huolissamme. Äidin diagnoosin jälkeisinä kuukausina olimme alkaneet puhua kirjoista yhä enemmän. Mutta ...

Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä . Basam Books, 2014. Jyrki Vainonen kirjoittaa esseekirjassaan kävelemisestä ja kulkemisesta. Toisinaan hän kulkee kirjallisten hahmojen, toisinaan samoilee elävien ihmisten kanssa. Kokonaisuus on esseemäisen omakohtainen, omaelämäkerrallinenkin. Aiheet kirpoavat tekijän elämästä, matkoista, kirjallisista kohtaamisista erilaisissa paikoissa. Näistä aineksista ja paikoista hänen kirjallisuutensa syntyy. Kaikkea käsitellään vainosmaisen tyvenesti, kuljetaan mieleen kirvonneen asian tai ihmisen, paikan myötä, kehitellään asioita rauhassa. Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Kulkuri” Vainonen kirjoittaa käänteen tekevästä kohtaamisestaan, kun Harry Martinsonin romaanin päähenkilö käveli eräänä päivänä hänen elämäänsä. Esseessä ”Jalanjälki hiekassa” kuljetaan Robinson Crusoen matkassa syvään toiseuden kokemuksen, kun Vainonen kirjoittaa Afrikan ja kuuman mantereen avanneen itsestään puolia, joista hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään...

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella . Tammi, 2011. Muutama vuosi sitten ilmestynyt Swiftin ovella oli jäänyt itseltäni huomaamatta, vaikka olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti Jyrki Vainosen kirjallisia vaiheita ja tuotantoa. Romaani on ihana löytömatka ja avaa lukijalleen oven kokonaan uuteen maailmaan. Seikkailu kannattaa: tarina kantaa, kerronta on kiehtovan kerroksellinen, tekijän tyyli hypnoottinen. Tarina liikkuu kahdessa ajassa, tässä päivässä ja 1700-luvulla. Molempiin aikoihin ja paikkoihin Vainonen kerrostaa aistimellisia tarinoita, kohtaamisia, henkilöhahmojen puhetta, sisäisiä ja ulkoisia tapahtumia. Kiehtovimmillaan liikutaan mielen sisällä – mutta kenen? – kursiivilla merkityissä kohdissa: ”Minusta ei ole mahdotonta, että aika olisi kerrostunut toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan” ( Swiftin ovella , 20). Päähenkilöitä on niin ikään kaksi. Lennart Beren saa tehtäväkseen saattaa päätökseen kuolleen ystävänsä kesken jääneen projektin. Mistä tahansa projektist...

Yksi vaikuttavampia tyyliä käsitteleviä tekstejä on Orhan Pamukin romaani Nimeni on punainen . Olen lukenut sen Tuula Kojon suomennoksena ja kirjoittanut siitä aikoinaan esseen ja mahdollisesti muutakin, mutta aina välillä palaan edelleenkin kirjasta tekemiini muistiinpanoihin. En väheksy tyylitutkimuksen tuloksia, olen itsekin aikoinani paneutunut tyylitutkimuksen maailmaan, mutta Pamukilla on taito ilmaista asiat kiinnostavasti ja havainnollisesti. Pidän Pamukin romaania eräänlaisena tyylitutkimuksen käsikirjana, vaikka teos onkin 1500-luvun osmanisulttaanin hovimaailmaan sijoittuva historiallinen dekkariromaani - eikä mikään tutkimus. Kaikki romaanissa liittyy kysymyksen tyylistä. Osmanisulttaanin miniatyyrimaalareiden maailmassa on tapahtunut murha, jota aletaan selvittää. Murha liittyy kuvien tekemisen tapaan - läntisen realistisen tai kohteenmukaisen kuvantekemisen tavan ja muotokuvamuodin omaksumiseen itäisessä maailmassa, jossa tuo perinne ei ole käytössä. Murhatapahtuman...

Mietteitäni Petrarcan Noususta Ventoux’n vuorelle Lupasin jokin aikaa sitten avata Facebookin perjantaimietteissäni lainaamaani Petrarcan ajatusta. Se sisältyy hänen rippi-isälleen osoittamaansa kirjeeseensä Nousu Ventoux’n vuorelle : Niin kuin Antonius ei tuon lauseen kuultuaan pyytänyt enää muuta ja niin kuin Augustinus nuo sanat luettuaan ei lukenut enää enempää, niin minäkin lakkasin lukemasta ja mietin hiljaa, kuinka mieletön onkaan ihminen, kun hän laiminlyö jaloimmat ominaisuutensa, tuhlaa itseään ja eksyy joutaviin huvituksiin etsiessään ulkopuolelta sitä, minkä voisi löytää sisältään (Petrarca, 34–35, suom. Laura Lahdensuu). Petrarcan lainaus on tunnettu perinteisissä humanistipiireissä, ja sitä on tulkittu monin tavoin. Yleisesti ajatellaan, että lainaus kuvastaa länsimaisessa kulttuurissa renessanssiaikana tapahtunutta sisäisyyden murrosta, siirtymää julkisesta privaattiin ja yksilökeskeiseen sisäisyyden kulttuuriin. Sitä murrosta, jota sittemmin kutsuttiin moderni...

Yksi lempikirjailijoistani on ruotsalainen Per Olov Enquist. Hänen kirjojensa pariin etsiydyn aina uudestaan. Hän on niitä kirjailijoita, jotka vaikuttavat kirjoissaan luovan oman omintakeisen maailmansa, mutta josta on aina kuitenkin hämmästyttävää tunnistaa ja löytää itsensä. Niin kuin tulisi kotiin. Tunnistamisen kokemus – nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus – on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tähän kokemukseen kirjallisuuden lukemisen merkitys kiteytyy, ja sitä suurin osa kirjallisuudesta käsittelee Sofokleesta ja Oidipuksesta alkaen. Per Olov Enquist ilmaisee tämän kokemuksen yhdessä hienoimmista kirjoistaan Nedstörtad ängel (1985). Liisa Ryömä on suomentanut tämän unenomaisen romaanin nimellä Suistunut enkeli . Tämä on pitkä lainaus Enquistin kirjasta, mutta se on helmi, joka ansaitsee tulla kokonaisuudessaan lainatuksi. Lainaus käsittelee tunnistamista. Kertoja kulkee sitä kohti ja sen läpi, kunnes on siinä, omissa kasvoissaan, siinä kuka on: ” Kuljimme nopeas...

Elämäntarinoiden kirjoittamisesta on viime aikoina tullut meillä valtavirtaa. Kaikki haluavat muistella elettyä ja kirjoittaa oman tarinansa. Elämäntarinan kirjoittamista käsittelevää kirjallisuuttakin alkaa jo olla suomen kielellä: teoriaa, tutkimuksia, opaskirjoja, kaunokirjallisia teoksia, esseemäisiä teoksia, kaikkea mahdollista. Tätä joukkoa täydentää vasta ilmestynyt Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi , jonka Raija Rintamäki on suomentanut ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Att berättä sig själv . Teoksen alussa tekijä kertoo suunnanneensa kirjansa ihmiselle joka haluaa kertoa elämäntarinansa, mutta opaskirjasta ei ole kyse. Lajityypiltään kirja on enemmän omaelämäkerrallinen essee. Mazzarella kirjoittaa teoksessa omalla äänellään – tai siis oikeastaan samalla äänellä, jonka olen oppinut tuntemaan hänen teoksistaan. Hän ei esiinny kirjoissaan toisten yläpuolelle asettuvana opettajana eikä viisaana ja autenttisena ajattelijana, vaan ennen kaikkea ajattelevana ja tuntevana ...

Olen viimeisen kuukauden matkannut muinaisen, 600-luvun Espanjassa eläneen askeetikkokristityn ja erakkomunkin, Valerius Bierzolaisen, kanssa. Hän nimittäin kirjoitti omaelämäkertansa viimeisenä katumusharjoituksenaan ja tunnustuksenaan – ennen kuin pääsisi paratiisiin, toiseen todellisuuteen ja ikuiseen elämään, ihanille ikivihreille laitumille. – Totta, ennen muinoin kristitytkin haaveilivat tulevaisuudesta! Mistä moinen? No tietenkin siitä syystä, että minulla on tekeillä kirja keskiaikaisesta omaelämäkertakirjallisuudesta. Mutta ei pelkästään. Minua kiehtovat vanhat hengelliset kirjoitusharjoitukset, jollainen Valeriuksen omaelämäkertakin kokonaisuudessaan on: pyrkimys sanallistaa mahdollisimman tarkkaan omat ajatuksensa ja tuntemuksensa, pelkonsa ja murheensa, kaamean ja hirveän kokemuksensa, toiveensa, fantasiansa, unensa ja painajaisensa. Lopullisena toiveena hänellä on päästä omasta todellisuudesta mahdollisimman kauaksi ja muokata itseään niin valmiiksi kuin mahdollista koh...

tämä on ensimmäinen viesti